RAKKAUDESTA IHMISLAJIIN

Frans Rinne

Ikuinen romantikko hämmentyy koneellistetun rakkauden äärellä

 

Kiintyisinkö robottiin? En nyt tarkoita sillä tavalla kuin saatan olla riippuvainen älypuhelimesta tai videopelistä. Vaan kunnolla. Se tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta.

 

Robotteihin kiintyvät ihmiset, joista tehdään dokkareita, joilla täytetään ohjelma-aikaa niillä TV-kanavilla, joita päätyy katsomaan vain kanavasurffailun lomassa.

 

Kuitenkin olen sitä mieltä, että henkilö, joka ei liikutu nähdessään Terminator 2 -elokuvan lopun tai WALL-E -elokuvan yksinäisen rojunkeräyskohtauksen, ei koskaan ole tuntenut mitään. Kummassakin kohtauksessa liikuttavaa on robotti, joka suorittaa annetun tehtävän pyyteettömästi ja kyseenalaistamatta. Robotin “tunteettomuus” lakkaa puistattamasta ja alkaa itkettää, varmaan osin siksi, että osa minusta näkee robotit jollain tasolla elävinä ja pyrkii sijoittamaan omia tunteitani niihin.

Inhimillisyyteen tuntuu kuuluvan kyky nähdä eloton elävänä, ainakin jos se on riittävissä määrin elävän kaltainen. Kun ihminen tällä tavoin antaa mielessään elämän esineille, psykologit puhuvat animismista. Lasten keskuudessa tällainen ajattelu on tavallista ja näkyvää. Veikkaisin, että se on aikuisten keskuudessa tavallista, mutta vähemmän näkyvää.

 

Hyviä esimerkkejä animistisista taipumuksistamme ovat paitsi robotit myös Disneyn Kaunotar ja Hirviö -elokuvan elävät kynttilänjalat ja astiat.

 

Tajuntamme ei vaadi paljoa tullakseen huijatuksi. Jo 1940-luvulla psykologit Fritz Heider ja Marianne Simmel loivat animaation, jossa ympyrä ja kaksi kolmiota liikkuvat ympäriinsä ruudulla. Elokuva näytettiin koehenkilöille ja lähes kaikki antoivat muodoille inhimillisiä piirteitä, kun heitä pyydettiin kertomaan niiden välisistä suhteista. 

Mielellämme tuntuu olevan luontainen taipumus löytää inhimillinen motiivi ja tarina kaiken takaa. Moni on varmaan joskus huomannut, miten äänettömästä televisiosta tuleva kuva tuntuu sopivan täydellisesti yhteen radiosta soivan musiikin kanssa, vaikka ne eivät oikeasti ole missään tekemisissä toistensa kanssa. Ihmismieli ei kai pohjimmiltaan halua hyväksyä sille tarjottua sattumanvaraisuutta ja kaaosta.

 

 

Kohti uudenlaista yhteyttä tai yksinäisyyttä

 

Uutiskuvissa japanilaiset vanhukset halailevat pehmoisia ja suurisilmäisiä robottihylkeitä. Ovatko nämä vanhukset uudenlaisen kiintymyksen pioneereja vai teknologialla oikeutetun välinpitämättömyyden uhreja? 

He eivät varsinaisesti näytä uhreilta. Itse asiassa he näyttävät onnellisilta ja vähemmän yksinäisiltä kuin monet heistä, jotka täällä Suomessa ovat jääneet vanhustenhoidon limbukseen. Toisaalta voi olla, että he vaikuttavat onnellisilta, koska heitä kiehtoo uusi teknologia. Tai ehkä he ovat jo niin tottuneita yksinäisyyteen, että mekaanisen pehmolelun tarjoama läheisyys riittää tuomaan kasvoille sen hymyn ja lämmön, jonka me onnekkaat voimme pyhittää “aidolle” sosiaaliselle vuorovaikutukselle.

 

Japanilaiset vanhukset eivät ole ainoita robotteihin kiintyneitä. Jo 1990-luvulla lapset ja aikuisetkin kiintyivät Tamagocheihinsa. Taskukokoinen ja verrattain yksinkertainen lelu opetti meille silloin, miten herkässä ihmisen hoivavietti todella on.

 

Psykologi Harry Harlow'n 1950-luvulla suorittamat apinakokeet antavat meille vielä äärimmäisemmän esimerkin kiintymyksestä esineisiin. Harlow erotti ryhmän apinavauvoja äideistään heti syntymän jälkeen. Sen jälkeen hän antoi puolelle apinavauvoista teräsverkosta rakennetun ”äidin”, jossa oli mukana maidonannostelija. Toinen puoli taas sai ”äidin”, joka oli muuten samanlainen, mutta se oli kääritty pehmeään ja lämpöiseen froteekankaaseen.

 

Kokeen lopuksi osoittautui, että froteeäitien ”kasvattamat” apinanpoikaset olivat henkisesti huomattavasti tasapainoisempia kuin teräksen äärellä kasvaneet. Pelkillä yksinkertaisilla aistihavainnoilla, kuten lämpö ja pehmeys, on siis ilmeisesti yllättävän suuri vaikutus kiintymykseen.

 

 

Uuden rakkauden sanansaattajat

 

Väittäisin, että olemme nykyisissä ihmisten välisissä suhteissamme jo raottamassa ovea kiintymyksen koneellistumiselle. Olemme antaneet koneille osansa tunteidemme sanansaattajina. Koneiden rooli ihmisten välisissä suhteissa vaikuttaa siihen, mitä tunteita olemme tottuneet kokemaan koneiden äärellä.

 

Nykyparisuhteen eri vaiheissa iso osa kommunikaatiosta tapahtuu koneiden välityksellä. Tinder, Facebook, WhatsApp ja Snapchat lyövät oman leimansa suhteen elinkaaren jokaiseen vaiheeseen. Tinderissä annettu Super Like tai tieto siitä, että entinen kumppani on käyttänyt WhatsAppia noin vartin baarien sulkemisajan jälkeen, ovat itsessään vahvoja tunnesignaaleita, joita olemme muutamassa vuodessa oppineet tulkitsemaan hyvinkin tehokkaasti. Ja usein myös väärin, aivan kuten tosielämänkin sosiaalisia vihjeitä. 

Koneet näyttelevät siis jo nyt merkittävää sivuosaa halussamme, kaipuussamme ja mustasukkaisuudessamme. Väitän, että älypuhelimen rooli kommunikaatiossa on jollain tapaa aktiivisempi kuin sitä edeltäneen kirjepaperin tai sulkakynän.

 

Mutta voimmeko rakastua sanansaattajiin? Ja voivatko sanansaattajat rakastua meihin?

Mitä ohjelmoimme, kun ohjelmoimme rakkautta?

 

Digitaalinen maailma toimii aina pohjimmiltaan binäärien varassa, asiat ovat joko ykkösiä tai nollia. Inhimilliset tunteet ovat täynnä hienovaraisuuksia, joiden redusoiminen yksinkertaisiksi "kyllä tai ei"-vastauksiksi tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Kuitenkin olemme onnistuneet saattamaan digitaaliseen muotoon yllättävänkin monimutkaisia asioita.

 

Harvoin sitä ajattelee, miten digitaalinen kamera muuntaa hienovaraiset vaihtelut sävyjen välillä binäärisiksi arvoiksi. Se on meille jo arkipäivää. Mutta inhimillisten tunteiden mallintaminen reaaliajassa tuntuu kuitenkin vielä toistaiseksi kaukaiselta. Siinä missä tietokone on jo parikymmentä vuotta sitten voittanut ihmisen shakissa, tunteet ovat yhä ihmisyyden temmellyskenttää. Tai ainakin melkein.

 

Tutkijat ovat yrittäneet kehitellä robottia, joka pystyisi mallintamaan kiintymystä realistisesti. Tuloksena on ollut monenlaisia härpäkkeitä, mm. Lovotics-yhtiön valmistama “rakkausrobotti”. Kun katson sen esittelyvideota YouTubesta, ensimmäinen mielikuvani on robottipölynimuri, joka on vahingossa imuroinut sisäänsä puolet olohuoneen lattialla loikoilleen luonnevikaisen tiibetinspanielin sielusta. Tässä ollaan minun silmissäni nyt aika oudolla alueella, kaukana rakkaudesta. 

Lovotics-robotin koneisto mallintaa inhimillistä hormonitoimintaa, mutta minun silmissäni kyse on kuitenkin pelkästä algoritmista. Kykenemmekö tuntemaan jotain sellaista olentoa kohtaan, joka ei ole millään tasolla tietoinen omista “tunteistaan” meitä kohtaan?

 

Tässä joku voisi todeta, että mekin olemme yhtä lailla “ohjelmoituja” tuntemaan ja kiintymään. Sillä erotuksella, että meidän “algoritmimme” on biologinen, pelkkiä välittäjäaineita ja sähköimpulsseja. Kaikki on siis periaatteessa mallinnettavissa. Varmaan totta jollain tasolla, mutta taas minun käsitykseni romantiikasta haraa vastaan.

 

Miten voimme mallintaa sellaista, mikä on itsellemmekin täysin vaaleanpunaisen höttösumun peitossa? Voimme ohjelmoida robotteja rakastamaan vain niissä määrin, kun itse ymmärrämme rakkautta. Se “rakkaus”, jonka nämä robotit kokevat, on täysin sidoksissa siihen, mitä niiden luojat ajattelevat rakkaudesta. Se, että esim. Lovotics-robotin toiminta ei noudata suoraviivaista ärsyke-vaste-logiikkaa ei vielä tarkoita, että kyseessä olisi millään tapaa realistinen simulaatio ihmistunteista.

 

Ja mitä arvoa on sellaisen olennon rakkaudella, jonka ainoa tehtävä on totella meitä? Rakkausrobottia suunniteltaessa taustalla tuntuu usein väijyvän tieteiskirjailija Isaac Asimovin robotiikan kolme pääsääntöä:

 

  1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä, eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.

  2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä, paitsi silloin, kun ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.

  3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen, eikä toisen pääsäännön kanssa.

 

Voiko näiden sääntöjen puitteissa rakastaa? Rakkauteen kuuluu satuttamisen vaara ja ymmärrys siitä, että kaikki on särkyvää. Rakkausrobotin voi ohjelmoida tarjoamaan palvelua ja täyttämään jonkinlaista rakastavan käytöksen kaipuuta. Se voi analysoida Tumblr:in #relationshipgoals-osion ja mallintaa käytöstään sen mukaan. Mutta ymmärtääkö se koskaan, miksi se seisoo aamuneljältä sateisella linja-autoasemalla saattaakseen ihmisen kotiin? Robotti toimii silloin ohjelmointinsa mukaan, joka tapauksessa. Ihminen, joka periaatteessa haluaa pysyä itsenäisenä, lämpimänä, kuivana ja hyvin nukkuneena, toimii silloin kaikesta huolimatta.

 

Kysymys on kai pohjimmiltaan eksistentiaalinen. Jos robotti käyttäytyy kuin tunteva olento muttei tiedosta omia tunteitaan, voidaanko silloin puhua tunteista? Toisaalta, missä määrin me ihmisetkään olemme aina tietoisia tunteistamme?    

 

Tietenkin on mahdollista, että jonain päivänä kehitetään tekoäly, joka alkaa kehittää itselleen tunteita. Tämä luultavasti edellyttäisi sitä, että tekoäly tavalla tai toisella hyötyisi näistä tunteista.

 

Meillä on tapana nähdä järki ja tunteet toistensa vastavoimina, mutta vaikka tunteet saattavatkin ajoittain estää meitä täyttämästä veroilmoitusta tai tiskaamasta astioita, on niissä kuitenkin usein myös järkeä. Joukoissa on voimaa, eikä ihmiskunta varmaankaan olisi menestynyt läheskään näin hyvin ilman irrationaaliselta tuntuvaa yhteenkuuluvuutta ja kiintymystä. Mikä estää älykästä konetta saamasta samaa oivallusta?

 

Ihmisten välisessä kiintymyksessä varhaiset kokemukset merkitsevät ilmeisesti aika paljon. Kiintymällä toisiin saamme turvaa, lämpöä ja ravintoa. Entä jos tekoälylliselle olennolle syöttäisi pohjaksi tällaisia ”kiintymysmuistoja”? Voisivatko ne toimia siemeninä kyvylle rakastaa kuin ihminen?

 

 

Katso, melkein ihminen

 

Kiintymyskoodareiden työtä helpottaa se, että he voivat hyödyntää niitä tunnesiteitä, jotka meillä on muihin ihmisiin ja eläviin. Mallintamalla ihmisten ja eläinten fyysistä käytöstä ja olemusta, he pystyvät huijaamaan ihmisosapuolen havaintojärjestelmiä.

Kun puhelimessani oleva tietovisasovellus kysyy minulta, olenko hylännyt “hänet” koska en ole pelannut moneen kuukauteen, ihmismäiset sanavalinnat laukaisevat minussa automaattisesti tunteen siitä, että olen kääntänyt selkäni elävälle. Minulla kestää muutama sekunti tajuta, että kyse on mainosrahoilla toimivasta älypuhelinsovelluksesta, joka on ohjelmoitu lähettämään minulle viestin, jos en ole ollut aktiivinen.

 

Ihmisen havaintojärjestelmä ei ole passiivinen vastaanottaja, vaan se tuottaa automaattisesti merkityksiä ja käyttää siihen huomattavan määrän oikopolkuja. Ilman näitä oikopolkuja aivomme eivät riittäisi hahmottamaan maailmaa, mutta samalla ne altistavat meidät huijauksille. Yllättävä tietovisasovellukseen kohdistunut empatianpuuskani oli kai inhimillisten sanavalintojen aiheuttama keskushermostollinen vahinkolaukaus.

 

Tietovisasovellukseen kiintyminen on melko harmitonta, mutta joissain tosielämän tilanteissa koneisiin kiintyminen saattaa aiheuttaa todellisen uhan.

 

Armeijaympäristössä, jossa robotteja käytetään vaarallisissa pomminpurkutehtävissä, kiintymys robottiin voi olla vaarallista. Robottien on tarkoitus olla korvattavissa, mutta entä jos robotin ohjaaja kiintyy robottiin niin, että hän ratkaisevalla hetkellä epäröi ja asettaa robottinsa “hengen” ihmisten edelle?

 

Ongelmaa pahentaa se, että uudemmat taistelutilanteissa käytetyt robotit mallintavat liikkeensä usein ihmisten ja eläinten mukaan. Tämä voimistaa mielikuvaa siitä, että robotti on jotenkin elävä. Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että pomminpurkurobottien käyttäjien tulisi karttaa robotteja inhimillistäviä tapoja, kuten nimien antamista tai muistotilaisuuksien järjestämistä tuhoutuneille roboteille.

 

Samalla niin robottisuunnittelijoiden kuin vaikkapa animaattoreiden on syytä muistaa ns. uncanny valley -ilmiö (suurpiirteinen suomennos: hämmentävän yhdennäköisyyden laakso). Jos robotti, nukke tai vaikkapa animaatiohahmo näyttävät niin paljon ihmiseltä, että ne tuovat mieleen ”oudon ihmisen”, mutta eivät näytä tarpeeksi ihmisiltä, jotta ne pystyisivät hämäämään meitä, koemme jostain syystä suunnatonta puistatusta niiden äärellä.

 

 

Fool me once…

 

Mutta entä jos kehitys meneekin toiseen suuntaan? On myös mahdollista, että ihmismäiset “tuntevat” koneet tekevät meistä epäluuloisempia oikeiden ihmisten osoittamia tunteita kohtaan.

 

Jos itäeurooppalainen alusvaatemalli tykkää tänä päivänä kuvastani Instagramissa, suhtaudun tykkäykseen automaattisesti varauksella. Tiedän, että tykkäyksen takana on luultavasti luojatiesmistä kotoisin olevan rasvaisen mieshenkilön hallinnoima roskapostibotti, joka on luotu huijaamaan minua, aivan niin kuin sähköpostiviestin myyttinen nigerialaisprinssi. Suhtaudun tykkäykseen epäluuloisesti vaikka kyseessä saattaakin olla aito itäeurooppalainen alusvaatemalli (kai niitä on oikeastikin olemassa?).

 

Entä jos tuntevien robottien esiinmarssi saa minussa aikaan samanlaista käytöstä? Jäävätkö tulevaisuuden aidot itäeurooppalaiset alusvaatemallit yksin myös tosielämässä, koska kukaan ei usko, että he ovat todellisia?

Lopuksi

 

Kun ihmisten ja koneiden välisiä emotionaalisia suhteita pohtii, on helppo takertua joko omiin, usein vieroksuviin ensireaktioihin, tai ajautua tieteiselokuvista tuttuihin villeihin tulevaisuudenvisioihin. Maailma kehittyy kuitenkin aina yllättäviin suuntiin ja harva tulevaisuudenennustus käy sellaisenaan toteen.

 

Tämän tekstin sisältämät lukuisat kysymysmerkit ovat hyvä todiste siitä, miten hämmentävästä alasta on kyse. Ihmisten ja robottien välisen vuorovaikutuksen tutkimuksessa ei oikeastaan ole kyse roboteista, vaan ihmisistä.

 

Se, miten pyrimme kehittämään tuntevia robotteja kertoo paljon siitä, miten me näemme omat tunteemme. Haluamme luoda tuntevan robotin omaksi kuvaksemme, mutta miten saamme sisällytettyä siihen kuvaan kaikki ne säröt ja vääristymät, jotka päivittäin rikastuttavat elämäämme ja ajavat meidät hulluuden partaalle? Ja miten voimme kuvitellakaan, että edes maailman tehokkain prosessori voisi jonain päivänä oppia ymmärtämään, miksi tämä kaikki on meille niin tärkeää?

.