ELINKEINOÄLY

Laura Andersson

Olisiko ihmiskunnan alistuminen avain kurjan maallisen elämämme kahleiden lopulliseen avaamiseen?

 

Marraskuu on rynninyt takapihalle täydellä voimallaan. Räntä iskee vaakatasossa keittiön ikkunalasiin ja pimeys on yhtä sakeaa kuin eilen lähtiessäsi töihin ja palatessasi töistä. Töistä, joista et edes pidä, mutta joita on tehtävä – jotta voisit maksaa asunnosta, josta et pidä. Ja elämisestä, joka niin ikään hetkellisistä euforian tuulahduksista, kuten vaimon kanssa viinilasillisen jakamisesta tai kymmenien tihkusateen naamioimien turhautumisen kyynelien jälkeen onnistuneesta hole-in-onesta, riippumatta on lamaannuttaa sinut varhaiseen tiistaiaamuun. Et edes tiedä pidätkö golfista. Tai vaimostasi.

 

Viimeinen asia, jonka näet ennen hukkumistasi sielun ja maiseman harmauteen, on uunin eteen piskuiseen koiransänkyyn käpertynyt englanninkääpiöterrierisi. Kostean kerraston lisäksi selkäpiitäsi kylmää katkeruus. 

 

Olisiko elämä ilman velvoitteita ihmisen elämää? Olisiko lemmikin elämä ihmisen elämää? Jos aamulla sänkyyn käpertyisivätkin immikit, me ihmislemmikit, ja piiskaavan loskan ottaisi vastaan helmiäispintainen alumiini. Kun me virkoaisimme huoneenlämmöstä iltapäivään ja raukeina käyskentelisimme valmiiksilaitetun ruuan äärelle, tienaisikin joku muu rahat, joilla meidät elättää. Ja äänestäisi kunnallisvaaleissa, huolehtisi verokortin tilaamisesta ja syntymäpäiväonnitteluihin vastaamisesta.

 

Viettäessämme aikaa ystäviemme kanssa nämä tekoälyt kannustaisivat meitä ylittämään itsemme mitä vaativimmilla taidonnäytteillä. Palkitsisivat meitä ja tekisivät kaikkensa, jotta lyhykäinen elämämme olisi mahdollisimman vaivatonta, rakkaudentäyteistä, mukavaa ja huoletonta. Vastikkeeksi suuntaisimme heihin rakkauttamme, jonka resursseja eivät maalliset murheet enää kuluta.

 

Immikinpitoa säätelisivät tiukat immikinsuojelulait. Kohteluamme valvottaisiin tarkkaan, mutta väärinkäytöksiä harvoin esiintyisi, koska tekoälyillä ei juurikaan ole luonnehäiriöitä tai katkeroitumista, joita meihin purkaa. Yksittäisille asenteellisuuksillemme naureskeltaisiin lempeästi kuin saksanseisojalle räksyttävälle chihuahualle, kunnes hiljalleen, vuosien saatossa, tukahtuisi sisällämme kytevä anarkian liekki: immikkien joukossa ei ole auktoriteettejä, joita vastaan taistella. Ei ole pääomaa, ei kilpailua, ei kamppailua selviytymisestä. On vain kaikki immikkyyden potentiaali, jonka voimme velvollisuuksien vadin täyttämisen sijaan kaataa sinne, missä se suorastaan rehottaa hedelmää.

 

Olkoon keinoäly vihoviimeinen ponnistuksemme.